Suosittelen vertaamaan artikkelissa annettua kuvaa kannabiksesta päihteenä seuraaviin lähteisiin:
Moni pitää hasista vaarattomana huumeena. Kuitenkin osalla käyttäjistä se laukaisee kannabispsykoosin –eli psyyke sekoaa. Kukaan ei voi etukäteen tietää, kestääkö oma pää ja miten pitkään.
teksti: Marja Aalto Piirrokset: Jan Lindström, kuva: Kari Santala
Kannabiksella, eli hasiksella ja marihuanalla, on aika hyvä maine. Liekö hippikulttuurin peruja, että niiden ympärillä leijuu makea leppoisan sosiaalisuuden tuoksu. Irti Huumeista –yhdistyksen perhetyöntekijän Anne-Maria Kalamaan pöydän ympärillä nähdään päivittäin kannabiksen toinen –ja nurjempi-puoli.
-Olen tavannut enemmän kannabikselle elämänsä menettäneitä ihmisiä kuin maailmassa on sarsiin kuolleita, Kalamaa kertoo.
-Kannabis on salakavala huume. En voi nähdä mitään johdonmukaisuutta siinä, miksi se ei näytä vaikuttavan toisiin, kun se osalla laukaisee kannabispsykoosin.
Oletettavasti joillakin ihmisillä on perinnöllinen alttius sairastua psyykkisesti. Se ei välttämättä tulisi koskaan ilmi tai ei ainakaan kovin voimakkaasti jollei kannabiksen käyttö sitä laukaisisi. Yksi hankala piirre tässä on reaktion täydellinen arvaamattomuus. Joillekin psykoosi laukeaa vasta, kun kannabista on käyttänyt jo jonkin aikaa, toisilla se voi tulla vähäisen käytön jälkeen.
-Sain kirjeen nuorelta tytöltä. Hän kokeili hasista kaverinsa kanssa ilmeisesti vain kerran tai pari. Se laukaisi rajun psykoosin, ja hänet vietiin psykiatriseen sairaalaan. Vielä kuukausia hoitojakson jälkeenkin hän koki voimakkaita pelkotiloja, Kalamaa kertoo.
Kun sairastunut ihminen viedään kiireellä hoitoon, eivät aina saattajat tiedä että läheinen on käyttänyt kannabista. Kalamaan huomioiden mukaan psykiatrisissa sairaaloissa ei kysytä automaattisesti huumeiden käytöstä. Eikä potilas sitä aina kerro. Ihmiset eivät osaa yhdistää psykoosia ja hasiksen tupruttelua toisiinsa.
-Kun akuutti psykoosi on ohi, ihminen voi päästä parissa päivässä ulos sairaalasta. Jos hän edes ymmärrä huumeiden ja psykoosin yhteyttä, hän voi jatkaa kannabiksen käyttöä ja silloin ollaan todella heikoilla.
Kaksoisdiagnoosi –psyykkinen sairaus yhdessä narkomanian kanssa – on hirveä lasku hasiksen polttelusta. Kumpikin sairaus jo yksinään riittää leimaamaan yhteiskunnan hylkiöksi.
Mikä tuohon kierteeseen sitten auttaisi? Kalamaan mielestä psykiatrisessa hoidossa pitäisi aina puhua kannabiksen käytöstä ja varmistaa mahdollinen käyttö seulonnalla.
-Tiedän vanhempia, joiden lapsia on hoidettu yksityisterapiassa masennuksen vuoksi, eikä siellä koskaan puhuttu huumausaineiden käytöstä. Myös kannabiksen käytön krapulaoireet olisi hyvä oppia tunnistamaan.
-Lähes kaikki meidän asiakkaamme kertovat masennuksesta. Lisäksi tulee hahmotuskyvyn vaikeuksia, lähimuisti heikkenee, impulssikynnys alenee eli ihminen muuttuu räjähtelevämmäksi. Kannabiksesta puhutaan sosiaalisena päihteenä, vaikka se on kaukana siitä. Se päinvastoin kaventaa sosiaalisuutta ja saa ihmisen vetäytymään oman päänsä sisälle.
Viime vuoden syyskuusta lähtien Irti Huumeista –yhdistyksellä on ollut oma Perhetyön Keskus Helsingin Kruununhaassa.
-Lapsen huumeidenkäyttö on hirveä kriisi koko perheelle.Oli lapsi minkä ikäinen vain. Usein tämän pöydän äärellä on keski ikäinen lapsi eläkkeellä olevien vanhempien kanssa.
Terapiassa käydään perheen tilanne läpi. Jokaiselle annetaan tilaa kertoa oma näkemyksensä ongelmasta. Vanhemmille tyrkytetään usein ajatusta, että huolehtimalla ja paapomalla he mahdollistavat lapsensa huumeiden käytön ja että ihminen kyllä nousee, kun tavoittaa ensin pohjan.. Aivan kuin kaikki pohjalle putoavat nousisivat sieltä.
-En koskaan sano vanhemmille, että lakatkaa huolehtimasta. Ihmisiä ei pidä syyllistää siitä, että he haluavat tietää missä heidän lapsensa kulkee. Sehän on tervettä välittämistä.
Anna-Maria Kalamaa ei myöskään sano huumeiden käyttäjille, että lopeta.
-He ovat kuulleet sen tarpeeksi monta kertaa ja ovat vain jämähtäneet kriisiinsä.Sitten kun heissä nousee tarve raitistua –ja se hyvin usein nousee- tartun siihen heti. Sitä varten tuolla takapihalla on auto. Ajamme saman tien katkopaikalle.
Karujen tilanteiden ohessa Kalamaa on nähnyt uskomattomia selviytymistarinoita.
-Ajattelen niitä vanhempia, jotka elävät mielenterveydellään oirehtivan narkomaanilapsensa kanssa. Nämä nuoret eivät ehkä kiinnity mihinkään eikä heille ole enää tarjota yhtään hoitopaikkaa, johon he voisivat sitoutua. Vanhemmat elävät täysin lastensa ehdoilla ilman omaa elämää. Kun he sitten perheterapiassa tai ryhmässä ymmärtävät, kuinka tärkeitä ihmisiä he ovat, he löytävät hukatun minuutensa –jopa iloa- ja hyväksyvät , ettei heidän lapsensa ehkä koskaan lopeta huumeiden käyttöä. Silti he pystyvät näkemään hänessä sen lapsen, jonka he kerran synnyttivät ja veivät kouluun. Kun he hyväksyivät, että heillä voi olla vaikeuksista huolimatta hyvä loppuelämä yhdessä lapsensa kanssa, se tuntuu suurelta.
–Hyvältä tuntuu sekin, kun päihteiden käyttäjä on löytänyt apua, perustanut perheen ja ehkä aikojen kuluttua tulee kertomaan hyviä kuulumisia.
Mikä on kannabispsykoosi?
Kannabispsykoosi on ohimenevä, usein lyhytaikainen kannabiksen käytön aiheuttama psykoosi. Jos lopettaa kannabiksen käytön, psykoosi ei todennäköisesti uusiudu, jos taas jatkaa tulee yleensä myös psykooseja.
Joskus kannabiksen käytön laukaisemat psykoottiset oireet eivät menekään ohi, vaan kyseessä onkin skitsofrenia tai muu vuosia tai koko eliniän kestävä vakava psykiatrinen sairaus. Useimmiten kysymys on skitsofreniasta, jota kannabiksen käyttö ei suoranaisesti aiheuta, vaan yleisenkäsityksen mukaan pikimminkin laukaisee piilevän sairauden. Aina kun psyyke reagoi huumausaineisiin, kuten kannabikseen, on taustalla psyykkinen herkkyys. Silloin huumausaine on se tekijä, joka ”keikauttaa veneen”. Suurella osalla käyttäjillä kannabis aiheuttaa masennusta. Tätä ei usein ymmärretä, koska se käyttöhetkellä antaa hyvän olon tunteen. Kokonaisvaikutus on kuitenkin päinvastainen. Kannabis vaikuttaa käyttäjänsä psyykkisiin toimintoihin hitaasti viikkojen ja kuukausien kuluessa.Niinpä käyttäjä ei itse välttämättä huomaa muutosta niin hyvin kuin ympäristö.
Etukäteen ei voi tietää, miten oma psyyke kestää kannabista. Jos huomaa paranoidisia pelkoja tai muita outoja kokemuksia tai ajatuksia, ovat ne selvä merkki siitä että on vaaravyöhykkeessä.
Asiantuntijana käytetty Helsingin nuorisoaseman lääkäriä Pekka Aarninsaloa.
Irti Huumeista ry:n perhetyön keskus puh 09-68404545 , 09-6840522, perhetyo@irtihuumeista.fi
Valtakunnallinen Irti Huumeista puhelin arkipäivisin klo 9-15 ja 18-21 p. 0203-22388(ppm), www.irtihuumeista.fi
Kirjoittaja: Marja Aalto (marja.aalto@kuvalehdet.fi)
seura@kuvalehdet.fi
Kymmenen vuoden kierre teki nuoresta lupaavasta jääkiekkoilijasta narkomaanin.
Oli vaikea sanoa ääneen: minun poikani on narkomaani, Paula kertoo. Vuosien ja asiasta puhumisen myötä Paula kertoo sanomisen helpottuneen. Niin leimaavaa huumenarkomania kuitenkin on, että perheen nuorempien lasten vuoksi Paula haluaa tässä haastattelussa esiintyä vain nimimerkillä.
Paulan poika Ville on nyt 30-vuotias. Ville oli 16-vuotiaaksi saakka tavallisen perheen mukava poika. Koulu sujui, ja poika pelasi jääkiekkoa nuorten edustusjoukkueessa. Sitten tuli päivä, jolloin serkku tarjosi Villelle hasista.
- Ville oli aina ihaillut serkkuaan ja halusi kai olla samaa porukkaa.
Meni puoli vuotta ja Ville soitti äidilleen.
- Hän pyysi minua tulemaan sairaalaan. Hän oli saanut psykoosin ja koska oli alaikäinen, tarvittiin vanhemman suostumus, että hänet voitiin ottaa suljettuun hoitoon.
Se oli täydellinen järkytys perheelle. Paula oli toki huomannut, että Ville oli jotenkin muuttunut. Treeneissä käynti oli alkanut jäädä. Aina oli jotain syytä olla menemättä. Kaveripiirikin oli jäänyt. Perheessä ei tiedetty hasiksen käytöstä, eikä Ville sitä kertonut edes sairaalassa.
- Mietin jo silloin, että voiko tämän takana olla jokin aine. Lääkäri sanoi, että ei, hän oli keskustellut pojan kanssa. Ville oli kolme kuukautta suljetulla osastolla.
- Kun hän tuli kotiin, niin sitten se touhu vasta alkoikin. Ammattikoulu jäi ja poliisi tuli kuvioihin. Oli rötöstelyä ja tihutöitä. Siihen aikaan ei ollut vielä kännyköitä, joten kuulin Villen omituisia puhelinkeskusteluja. Siinä vilahteli kummallisia nimiä. Kun kysyin, hän vain tiuskaisi, että et sää ymmärrä. Vasta myöhemmin se kun äiti kertoi, että etkö sä tiedä, että ne käyttää hasista!
Ei voi olla huomaamatta pientä katkeraa vivahdetta Paulan puheessa. Eihän hän tiennyt hasiksen käytöstä, mutta olisi halunnut tietää. Nyt elämä on avoinna jossittelulle: jos oli tiennyt aikaisemmin, olisi voinut puuttua. Ehkä se ei silloin olisi ollut vielä liian myöhäistä. Ehkä poika ei silloin vielä olisi ollut niin syvällä huumepiireissä - ja oli osannut irrottautua niistä.
Tai sitten ei. Paula lopulta kuuli asiasta, hän pani pojan koville. Hän soitti lastensuojeluun ja pyysi, että Ville otettaisiin huostaan. Se tuntui ainoalta keinolta pysäyttää tilanne.
- Virkailija tuli meille ja minä hullu annoin hänen jutella Villen kanssa kahdestaan. Poika pyöritti virkailijaa täysin. Väitti, että käy koulua eikä käytä huumeita ja että äiti vain on hysteerinen. Meillä on omakotitalo ja ns. hyvä perhe. Se ilmeisesti sumutti virkailijaa niin, että hän päätyi kysymään minulta, onko pojalla kenties liian tiukat kotiintuloajat. Minut leimattiin ylihuolehtivaksi. Eli se siitä huostaanotosta. Ei silti, Ville pyöritti kyllä vanhempiaankin.
- Ennen kuin kuulin hasiksen käytöstä, kysyin Villeltä, onko tässä kyse jostain aineista. Hän kielsi kaiken. Sanoi, että hullu sä olet, äiti. Sinä tässä hoitoa tarvitset.
- Halusin uskoa häntä ja hän osasi manipuloida minut uskomaan.
Pian lastensuojeluvirkailijan käynnin jälkeen tuli toinen psykoosi.
- Sairaalassa meistä tehtiin perhekartoitus ja siinä meidät vanhemmat syyllistettiin. Se oli sitä aikaa, Paula hymähtää.
Ville käytti aineista jopa sairaalassa. Paula nosti siitä hirveän metelin, mutta sairaalasta puolustauduttiin, etteivät he voi pitää potilaita pullossa.
Jos joku olisi sanonut vuosia sitten, että huumeet tulevat hallitsemaan Paulan perheen elämää, koko ajatus olisi tuntunut aivan mahdottomalta.
- Minä ajattelin, että kun me vanhemmat olemme paljon paikalla ja pulla tuoksuu, niin minun lapseni ei voi olla niin tyhmä, että edes kokeilee huumeita. Meillä ei tupakoida eikä viinaakaan käytetä kohtuuttomasti.
Huumejuttujen myötä tuli vanhempien välistä syyttelyä tyyliin kumman suku on mitäkin.
- Hyvä, kun pärjäsimme eroamatta. Näitä nuorempia sisaruksia olen surrut. He jäivät pahimmassa vaiheessa sivuun. Olin niin tuskainen, että kaikki ajatukseni ja energiani pyöri vain Villen ympärillä. Olisin halunnut elää Villen puolesta. Kävin jopa kauppaa Jumalan kanssa, että vaikka poika lähtisi toiselle puolelle maapalloa enkä ikinä enää näkisi häntä, mutta tietäisin, että hän elää ilman huumeita, olisin valmis siihen.
Omaisten ryhmässä Paula kuuli, että samaa kauppaa käy moni muukin narkomaanin äiti ja isä. Ja saman helvetin läpi kulkee niin moni muukin lapsensa huumeille menettänyt vanhempi.
- Olenko velvollinen jaksamaan? Mahdollistanko huumeiden käytön paapomalla lasta? En ole halunnut sulkea ovea kokonaan, mutta silloin siskot olivat pieniä, sanoin, että kotiin saa tulla vain selvinpäin. Siskot syyllistyivät herkästi. Miettivät jälkeenpäin, lähtikö Ville sen takia, kun ei saanut haluamaansa viittä euroa.
- Kun Ville sitten tule kotiin, hän sekoittaa kuviomme täysin. Tulen hetkessä täyteen raivoa ja räjähtelen. Viimeksikin huusin, että reppu selkään, jos apu ei kelpaa. Kun poika lähti, en voinut olla huutamatta perään, että jos tarviit apua, niin tule. Joka kerta, kun hän lähtee, päätän, että ensi kerralla yritän olla rauhallinen, mutta aina epäonnistun.
Paula on löytänyt itselleen avun Irti Huumeista -yhdistyksen järjestämistä omaisten ryhmistä.
- Puhuminen helpottaa. Ei tarvitse olla yksin. Vähitellen aloin toipua ja nähdä elämässä muutakin. Enää Villen huumeiden käyttö ei ole joka päivä aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatus. Ajattelen yhä, että toivoa ei saa menettää. Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat päässeet kuiville. Jonain päivänä Villelläkin on perhe ja koti.